torstai 14. huhtikuuta 2011

Alex on kohta vuoden

Meidän pikkuvauva täyttää pääsiäissunnuntaina vuoden (NYYH).
Toisaalta aivan ihanaa, että tähän on päästy, mutta vauvat kasvavat aivan liian nopeaa.

Olen jossain vaiheessa päättänyt, että en kovin henkilökohtaisia juttuja täällä kirjoittele, mutta osa teistä tämän jo tietääkin. 
Se, että Alexin 1 vuotis syntymäpäiviä juhlitaan, on todellakin ihme!
Olen monen monta kertaa miettinyt (vaikka en uskonnollinen ihminen olekkaan), että ohjaako joku kuitenkin meidän asioita... Sanoin koko raskausajan, että täällä en synnytä, vaan lähden muualle. Jos Alex olisi syntynyt täällä meidän omassa sairaalassa, ei lastenlääkäriä olisi ollut paikalla ennen maanantaita, ja silloin Alex olisi menehtynyt. 


Alex syntyi lauantai-iltana. Sain pitää Alexin vierelläni yhden yön ja seuraavana päivänä Alex vietiin keskussairaalan keskolaan (=teho) ja sieltä Tampereelle teholle. Itse en päässyt ambulanssiin mukaan (kuulemma uusi laki) ja jouduin soittamaan Mikin hakemaan minua toisesta kaupungista. Arvatkaa mikä matka meillä oli ajaa monta tuntia Tampereelle kauhunsekaisin tuntein, kun kukaan ei osannut sanoa, mikä Alexilla oli ja mikä tilanne meillä olisi vastassa kun sinne pääsisimme.  


Kun pääsimme sairaalaan, oli Alex jo tutkimuksissa. Röntgenhenkilökunta hälytettiin yötä vasten kuvaamaan Alexia, ultria otettiin, verikokeita otettiin, ja lisää verikokeita otettiin. Veritippaa laitettiin ja Alex oli jos jonkinlaisissa kokeissa.
Tampereen lastenteholla on 7 huonetta. Huone 7 on se pahin...
Meidät lähetettiin hotellille (teholla ei saanut yöpyä) ja meille luvattiin soittaa, jos jotain tapahtuu. Alexia lähdettiin viemään röntgeniin ja meille sanottiin, että 23:30 voisimme soittaa tuloksista. AIka meni hitaasti. Alex jäi huoneeseen 4 ja puhuimmekin, että onneksi se ei ole huoneessa 7!! Kello tuli puoli 12 ja soitimme... vastaus oli: odottakaa hetki, poikamme on siirretty huoneeseen 7. 
 MAAILMA ROMAHTI! 
Arvatkaa nukuimmeko sinä yönä, ja jos nukahdin, niin kaikissa unissakin itkin. Toisaalta itku unissa tuo onnea -sanoi mummuni.


Siellä Alex vietti sitten ensimmäiset elinviikkonsa, minä vieraassa kaupungissa (ei ketään tuttua). Mikki oli muutaman ensimmäisen päivän Tampereella, mutta kotona odotti 4 muuta lasta, ja kauppa oli pidettävä auki... 
Viikonloput meni mukavasti Omppuhotellissa (onneksi olin saanut puhuttua meille ison huoneen) lapset mukana, minä poikkoillen sairaalan ja hotellin väliä. Yritin antaa muillekkin lapsille aikaa, mutta Alexiakan en tahtonut jättää ja lisäksi imetin.


Alexia tutkittiin ja tutkittiin. Epäilys sairaudesta oli, mutta se selviäisi 100 % vain koepalalla. Koepala otettiin, kun Alex oli 4 kuukautta. Siinä vaiheessa olimme jo olleet kotona melko kauan, mutta melkein päivittäin kävin verikokeissa täällä.  Kun vastaus koepalasta tuli, oli tulos toisaalta helpotus, toisaalta painajainen. Alex ei ikinä parane sairaudestaan. 


Kun tietyt veriarvot pysyvät hyvinä, kaikki on ok. Jos ne tippuvat, joutuu Alex veri- ja/tai plasmatankkaukseen -ja verenvuotoriski on suuri. 
Meille sanottiin Tampereella ollessa, että Suomessa on pari tapausta. 
Nyt viime kontrollikäynnillä Tampereela kyselin tukiperheitä, jotta saisin jakaa ajatuksia sellaisten ihmisten kanssa, jotka tietävät mistä me puhumme. 
Vastaus oli  -EI HEITÄ OLE:(
Se toinen lapsi on pystytty leikkaamaan, Alexia ei pystytä. 


Kun tapaan jonkun ihmisen, joka on kuullut Alexista, tulevat he yleensä sanomaan, että ei siitä mitään näy. No ei näykkään, ei Alexilla ole kehitysvammaa.  Alex on kuin kuka tahansa muukin pikkupoika, hieman jäljessä kehityksessä tulee, mutta se hänelle suotakoon, koska Alex nukkui oikeastaan 3-4 ensimmäistä kuukautta sairaudesta ja veriarvoista johtuen.


Nyt kun Alexin synttärit lähestyvät, huomaan että tunteet ovat alkaneet nousta taas pintaan. Käyn läpi vuodentakaisia hirvittäviä hetkiä, jotka tulevat varmasti aina koskettamaan meitä. 
Päivääkään ei ole mennyt, ettenkö ajattele kuinka kiitollisia saamme olla siitä, että Alex selvisi. Hänen henkensä oli hiuskarvan varassa todella kauan. Lääkityksen avulla (siksi olen aina puolenyön aikaan koneella, kun päivän viimeinen lääke annetaan klo 24) mitään äkillistä vaaraa ei enää ole, mutta enää Alexin tila ei voi romahtaa muutamassa tunnissa, vaan nyt puhutaan päivistä -näin meille ainakin on luvattu!!


Siksi tämä ihana pikkumies saa ansaitsemansa synttärit, joihin olen väsännyt korttia viimeiset pari päivää. Yleensä teen ne parissa tunnissa, nyt aikaa on mennyt varmaan... en edes tiedä ;)
ALEX+KORTTI2.png
Voin luvata, että tämä pikkumies tulee olemaan 
meidän perheen (myös tyttöjen) passaama. 
Meidän lottovoitto, 
jos ajattelee, että yksi Suomessa (1:5 000 000) ja 
Mikin suvun ainoa poika.

Nyt nautitaan siitä mitä meillä on, vuosi sitten pelkäsimme, 
että emme saa tätä päivää koskaan viettää. 
Onneksi kävi kuitenkin tosin =D

nimi.png

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiva, kun jätit viestin ♡