torstai 4. lokakuuta 2012

SYDÄNYSTÄVÄÄ VAILLA

Katsoin tavoistani poiketen Maajussille morsian ohjelmaa, 
ja kauhistelin miehelleni, 
että en koskaan voisi soittaa puhelua ventovieraalle.
Miten keskustelun avaisin, 
mitä kysyisin, etten olisi liian utelias,
mitä uskaltaisin (muutenkin liian sinisilmäisenä) 
kertoa omasta elämästä siipiä polttamatta jne jne . 
Jopa sukujuhlilla olen arka lähestymään sukulaisianikin, 
joita en ole pitkään aikaan nähnyt. 
Hei, mitäs sulle kuuluu 
ja sen jälkeen iskee vaivautuneisuus...
Vaikka olen kova puhumaan, 
olen monesti saanut ylpeän ihmisen leiman, 
juuri tuon ujouden johdosta.
Muuta minkäs sitä ihminen luonnolleen tekee:/


Sanna Wikström kirjoitti kolumnissaan 
puhelustaan tuntemattomalle ihmiselle.
Voisitko sinä soittaa toisen ystävän suosituksella 
ihan ventovieraalle ihmiselle???
Joskus joku on sanonut minulle, 
niinkun varmaan monelle teistäkin,
että muistutatte jotain toista henkilöä. 
Pari viikkoa sitten opiskelijakaverini sanoi, 
että sä oot ihan niinkun mun sisko.
Mietin, olisiko meillä sitten kuitenkaan mitään yhteistä, 
vai onko se olemus, eleet ja ilmeet se, 
joka tekee meistä samantyyppiset....

Voisinko soittaa??
Voisin,
teenhän minä niin joka päivä. 
Soitan ventovieraalle... mutta aina minulla on asiaa:)

Soittaisinko minä ventovieraalle ilman asiaa??
EN!

Soittaisinko minä ventovieraalle ilman asiaa, 
jos tietäisin, että siellä odottaa tulevaisuuteni sydänystävä???
En tiedä:/
Ehkä monen viikon mietiskelyn jälkeen 
Kaupassa moni vanhempi ihminen tulee puhumaan usein kanssani,
ja yleensä lapset on siihen syy,
meilläkun tykätään vilkutella vieraille:)
Puhun heidän kanssaan kuin vanhat tutut, 
koska tiedä pääseväni tilanteesta pois heti kun haluan
(nyt on pakko lähteä syöttämään lapsia jne), 
mutta menisinkö minä itse puhumaan...
luultavasti en.

Miten ihmeessä olen, ja olen aina ollut, 
sitten töissä asiakaspalveluammatissa siinä viihtyen???
Minulla on syy puhua, minulla on asiaa:)
Olisitko sinä ennakkoluuloton ja uskalias??
Miksi meillä pitää aina olla (teko)syy kohdata toisiamme?
Siinä meille mietittävää...

Oikein ihanaa syyspäivää kaikille


18 kommenttia:

  1. Hei!

    Aivan kuin olisin itsestäni lukenut tuon sinun kirjoitaman aiheen. Miten ihminen voikin olla puhelias ja ujo samaan aikaan, sitä olen usein miettinyt. Välillä tunnen, ettei minulla ole mitään sanottavaa ja kuitenkin nautin ihmisten kanssa keskustelemisesta. En kuitenkaan koskaan aloita itse keskustelia vieraan ihmisen kanssa mutta jos minulle tullaan puhumaan, niin aina jatkan keskustelua. Inhoan puhelimessa puhumista vieraamman ihmisen kanssa, pelkäen "hiljaisia" hetkiä. Kasvotusten sekin on helpompaa. Olen myös palveluammatissa ja puhun puhelimessa ja henkilökohtaisesti asiakkaitten kanssa päivittäin. Hyvä, että meitä on muitakin tällaisia.

    -Tessa

    VastaaPoista
  2. Hyvä kirjoitus ja niin totta. Minäkin olen kova puhumaan, mutten silti vieraalle soittais ilman asiaa..:) Uuteen ihmiseen tutustuessa, joidenkin kanssa vaan on helppo puhua. On kuin olisi tuntenut aina. Toisten kanssa saa monenkin tapaamisen jälkeen, oikein miettiä mitä sanoisi ja miten sanansa asettaisi, hassua. Välillä mua oikeen ottaa päähän tämä suomalaisten, ainakin tämä varsinais-suomalaisten "älä vaan sano mulle mitään" asenne. Siis me ollaan asuttu tässä samassa talossa 7,5v, aika pitkä aika. Silti edelleen tuon tien alkupään alkuperäisasukkaat kääntävät selkänsä, kun ajan ohi!! Uskomatonta eikö? Aluksi loukkaanuin ja luulin jotain tehneeni, mutta juteltuani näiden meidän uudempien talojen asukkaiden kanssa, niin kaikilla sama juttu. Me ei kai kuuluta edellenkään porukkaan.. Nykyisin en jaksa välittää, välillä yritän edelleen tervehtiä. Käytöstapoja niitä tässä perään, jos suunnileen joka päivä 7,5 vuoden ajan näet "naapurisi", niin minusta on tosi epäkohteliasta olla tervehtimättä tai jopa vaihtaa paria sanaa. En minä heistä tosiaankaan sydänystäviä kokemani perusteella haluaisikaan.:) Meni nyt vähän ohi aiheen ja sori purkaukseni, mutta tämä niin ärsyttää...
    Oikein ihanaa syyspäivää sinulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, mä tiedän niin tuon tunteen!!
      Mehän asutaan ruotsinkielisellä alueella. Kaikkien suomenkielisten (joita täällä uudella paikalla ei ole yhtään, vanhassa oli) naapureiden kanssa tuli juteltua niitä näitä. Ruotsinkielisten kanssa (kieli siis ei ole ollut esteenä, Mikki on ruotsissa syntynyt, joten...) on vähän niin ja näin. Välillä ohi ajaessa käsi nousee kuin vanhoilla tutuilla, seuraavana päivänä ollaan kuin ei tunnettaisi. MÄ EN YMMÄRRÄ!!!
      Samaa sanoo muutkin suomenkieleiset, ehkä se on ruotsinkielisten tapa, jota ainakaan minä en ymmärrä...
      Eihän sitä tosiaan bestiksiksi tarvi alkaa, mutta hyvät tavat kunniaan!

      Ja ei mennyt ohi aiheen, mäkin pääsin purkautumaan;) Minä ainakin alan heti miettimään, että mitähän mä olen tehnyt...

      Poista
  3. Minä oon ihan kauhee tuppisuu. En tykkää soitella ventovieraille edes silloin kun minulla on asiaa. Mieskin sanoi että ootpas sä epäsosialinen. :D ei heti uskois vai? :)
    Mä oon hyvä puhumaan vain kynän kautta, tai siis näppäimistön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. SINÄ?? Ei tosiaan uskois:)
      Pääasia, että saat purettua asioita vaikka sitten kirjoittamisen kautta:)

      Poista
  4. Haluaisin tutustua lähestulkoon kaikkiin ihmisiin! Mutta en, en vois mennä juttelemaan tai soittamaan ihan muuten vaan, ilman minkäänlaista asiaa... vaikka mieli tekisi tutustua :(
    Ja muuten olen kanssa oikein papupata!!! Se on sitä mistä kirjoitin viimeksi... "mitähän toinen ajattelee, kun menen puhumaan..." - Miksi pitää pohtia etukäteen, mitä muut ajattelee (musta)?!
    Mukavaa loppuviikkoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä...
      Nyt kun aloitin koulun, olen monesti miettinyt, että mitähän muut ajattelee... Uskallanko höpöttää niin paljon kun tekis mieli...

      Pikku hiljaa mekin opimme toisemme tuntemaan :)

      Poista
  5. Olipas ajatuksia herättävä kirjoitus. Tosiaan, miksi se soittaminen on jotenkin niin vaikeaa? Kyllähän täällä blogistaniassa tulee kirjoiteltua ja kommenttien välityksellä "keskusteltua" ventovieraiden kanssa, mutta soittamista pitäisi jo pidempään pohtia. Varsinkin jos on yhtään taipumusta sosiaalisten tilanteiden pelkoon.
    Jotenkin sen soittamisenkin itse kokee ajoittain jopa melko työlääksi - omalle mummollenikin pyrin soittamaan viikottain, mutta ajan löytäminen rauhaisaan hetkeen on usein vaikeaa, ja sitten se pienikin hyvä ele ja muistaminen jää :( mukava olisi rauhassa ehtiä kuunnella ja keskustella, mutta kun puhelun joutuu soittamaan muiden askareiden lomassa lasten kiljuessa vieressä, tuntuu että silläkin aiheutttaa mummolle harmistuksen, kun joutuu puhumaan niin lyhyesti. Toisaalta, parempi kai pienikin muistaminen kuin ei ollenkaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli tuo sama tapa, kun mummoni eli.
      Minä odotin, että mies oli kotona ja sitten lähdin lenkille tai "lukittauduin" vessaan, että sain puhua rauhassa. Puhelua oli aina jostain syystä vaikea aloittaa, mutta aina meillä oli puhuttavaa :)

      Ja varmasti parempi, että soitat, vaikkakin olisi lyhyt puhelu. Kyllä he ymmärtävät, onhan heilläkin ollut joskus lapsia:)

      Poista
  6. Aivan kuten minä; kova puhumaan, mutta...Ja ylpeäksikin haukuttu...
    EN soittaisi ventovieraalle ilman asiaa. Minulla on myös kyky ihastua jonkun ääneen (miehen) näkemättä kohdetta, niin miten siinäkin sitten pitkän päälle voiskaan käydä???

    Kramar!
    -Pia-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo olisi aika "kamala" taito mulla, jonka puhuu paljon puhelimessa ;)<
      Mutta kyllä joskus tulee ajateltua, että olispas sillä ihanan rauhallinen ääni;)

      Poista
  7. Ajatuksia herättävä kirjoitus,mukava sellainen :) Näin äkkiseltään sanoisin että voisin soittaakkin,ehkäpä..Ainakin on helppoa kirjoittaa kommenttia ventovieraan blogiin,olisiko puhelimitse vaikeaa tehdä sama..........

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että kirjoittaminen on kuitenkin helpompaa...
      Jos mun pitäis jokainen kommentti soittaa ja sanoa, niin olisin aika näkymätön täällä ;)

      Poista
  8. Täällä sitä tulee lörpöteltyä vaikka mitä ja ihan ventovieraille ihmisille ja aivan julkisesti...Mutta jos soittaa pitäisi niin jäisi kyllä tekemättä!! Jo pelkästään ihan asiasta soittaminen mihin tahansa instanssiin tuottaa ylivoimaisia vaikeuksia.
    Tunnustan itsekin olevani ulospäin erittäin sosiaalinen, mutta sisimmissäni olen erittäin ujo!! Taidan lörpöttelylläni peittää itsessäni tuon piirteen aika hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama vaiva täällä ;)
      Ehkä sitten 20 v kuluttua sitä itsetuntoa on tullut tarpeeksi, että lopettaa "ajattelun" ja puhuu :)

      Poista

Kiva, kun jätit viestin ♡